1990-LUVUN loppupuolelta lähtien julistajien ja kiinnostuneiden määrä Georgiassa kasvoi huomattavasti. Vuonna 1998 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli peräti 32 409 läsnäolijaa.

Monet julistajat, vanhimmat mukaan lukien, olivat kuitenkin suhteellisen uusia totuudessa, joten heiltä puuttui kokemusta. Useimmat tarvitsivat valmennusta monissa hengellisen toiminnan piirteissä. Miten valmennusta annettaisiin?

Arno ja Sonja Tüngler, jotka olivat käyneet Saksassa pidetyn Gileadin rinnakkaiskoulun, määrättiin Georgiaan maaliskuussa 1998. Samana vuonna hallintoelin hyväksyi sen, että Georgiaan perustettaisiin toimisto, joka ohjaisi tuossa maassa tehtävää työtä Venäjän haaratoimiston alaisuudessa.

Maakomitea alkoi pian valvoa saarnaamistyötä. Heti kun toimintamme Georgiassa oli laillisesti rekisteröity, raamatullista kirjallisuutta alettiin tuoda maahan suoraan silloisesta Saksan haaratoimistosta. Laillisen aseman ansiosta voitiin myös hankkia kiinteistöjä valtakunnansalien ja haaratoimistotilojen rakentamista varten.

Koska todistajien toiminta oli ollut neuvostohallinnon pitkinä vuosina kiellettyä, monet julistajat eivät olleet pystyneet saarnaamaan avoimesti ovelta ovelle. Arno Tüngler muistelee: ”Useimmat julistajat todistivat paljon  kadulla, mutta kaikki eivät olleet tottuneet ovelta ovelle -työhön eivätkä kiinnostuneista huolehtimiseen.”

Davit Devidze, joka alkoi palvella Georgian vastaperustetussa toimistossa vuoden 1999 toukokuussa, kertoo: ”Kentällä ja Betelissä oli paljon tehtävää. Joistakin asioista olimme kyllä lukeneet, mutta meillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten toteuttaa ne käytännössä. Niinpä seurasimme tarkasti, miten hallintoelimen lähettämät kokeneet veljet toimivat, ja otimme heistä oppia.”

Georgian veljet alkoivat saada intensiivistä valmennusta. Mutta kuten tavallista, tarvealueelle muuttaneet hyötyivät myös itse. (Sananl. 27:17.) Auttamaan tulleet todistajat tosiaankin oppivat paljon paikallisilta veljiltä ja sisarilta.

Arnolla ja Sonjalla on rakkaita muistoja siitä, miten lämpimästi heidät otettiin vastaan, kun he saapuivat Georgiaan. Paikalliset veljet ja sisaret tekivät kaikkensa auttaakseen heitä sopeutumaan uuteen tehtäväänsä.

 Sonja muistelee, miten anteliaita georgialaiset olivat. Hän kertoo: ”Lähellä asuva pariskunta toi meille tavan takaa herkullista ruokaa. Eräs sisar vei meitä kenttäpalvelukseen, tutustutti meidät uuteen seurakuntaamme ja kertoi meille paljon Georgian kulttuurista. Toinen sisar puolestaan opetti meille kärsivällisesti georgian kieltä.”

Warren ja Leslie Shewfelt, jotka määrättiin Georgiaan Kanadasta vuonna 1999, sanoivat: ”Georgialaisten veljien ja sisarten osoittama rakkaus ihastutti meitä ja teki meidät nöyriksi. He kaikki, mukaan lukien nuoret, antoivat tunteidensa näkyä ja ilmaisivat avoimesti kiintymyksensä toisiaan kohtaan.”

Ne jotka oli määrätty Georgiaan toisista maista, keskittyivät kohtaamiensa haasteiden sijasta paikallisten ihmisten hienoihin ominaisuuksiin. Lähetystyöntekijöiden nöyrä ja rakastava asenne teki puolestaan heistä rakkaita georgialaisille veljille.

Totuus vetosi moniin vilpittömiin ihmisiin kautta koko 1990-luvun. Yksistään vuonna 1998 kasteella kävi 1 724. Mikä sai niin monet georgialaiset kiinnostumaan totuudesta?

Pitkään matkavalvojana toiminut Tamazi Biblaia selittää: ”Rakkaus Jumalaa kohtaan oli Georgiassa yksi syvään juurtuneista perinteisistä arvoista. Siksi Raamatun sanoma veti ihmisiä puoleensa.”

Valtakunnan julistajien koulun opettaja Davit Samharadze kertoo: ”Kun joku alkaa tutkia Raamattua, hänen sukulaisensa ja naapurinsa monesti puuttuvat asiaan. He yrittävät saada oppilaan luopumaan Raamatun tutkimisesta mutta päätyvätkin usein itse tutkimaan sitä.”

Valtakunnan sanoma Georgiassa levisi ja muutti monen ihmisen elämän. Huhtikuussa 1999 hengellinen kasvu saavutti uuden huipun, kun muistonvietossa oli läsnä 36 669.

Apostoli Paavali kirjoitti saarnaamistyöstä, jota hän teki muinaisessa Efesoksessa: ”Minulle on avautunut suuri ovi, joka johtaa toimintaan, mutta on monia vastustajia.” (1. Kor. 16:9.) Hänen sanansa sopivat hyvin tilanteeseen, johon Georgian todistajat joutuivat, kun vuoden 1999 historiallisesta muistonvietosta oli kulunut vain muutama kuukausi.

Saman vuoden elokuussa Tbilisissä eräs ortodoksinen ääriryhmä, jota johti virasta poistettu pappi Vasili Mkalavišvili, järjesti mielenosoituksen ja poltti julkisesti kirjallisuuttamme.  Tämä nostatti neljä vuotta kestäneen vainon aallon.

Lokakuun 17. päivänä 1999 muutamat uskonnolliset ekstremistit kokosivat yhteen 200 ihmistä ja keskeyttivät Gldanin seurakunnan kokouksen Tbilisissä. He kävivät läsnäolijoiden kimppuun ja pahoinpitelivät heitä paksuilla kepeillä ja rautaristeillä, minkä seurauksena useat todistajat joutuivat sairaalahoitoon.

Valitettavasti hyökkääjiä ei pidätetty ja todistajiin kohdistunut väkivalta jatkui. Monet hallintoviranomaiset, mukaan lukien presidentti Ševardnadze, tuomitsivat ankarasti tällaiset väkivaltaiset hyökkäykset, mutta varsinaisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty. Poliisit kyllä saapuivat paikalle mutta yleensä vasta pitkän ajan kuluttua hyökkäyksen päättymisestä.

Noihin samoihin aikoihin Georgian parlamentin jäsen Guram Šaradze käynnisti ennennäkemättömän parjauskampanjan todistajia vastaan. Hän väitti, että todistajat olivat vaarallisia. ”Suotuisa aika” hyvän uutisen saarnaamistyölle näytti jääneen taakse.

Jehovan järjestö reagoi nopeasti Georgian todistajien tilanteeseen. Veljet saivat huomaavaista ohjausta siihen, miten toimia, jos heitä vastaan hyökätään. Heitä myös muistutettiin siitä, miksi tosi kristityt joskus joutuvat vainon kohteeksi (2. Tim. 3:12).

Lisäksi Jehovan järjestö ryhtyi oikeudellisiin toimiin puolustaakseen veljiämme. Eräs Georgian haaratoimiston lakiosastolla palvellut veli muistelee: ”Neljän vuoden aikana me jätimme yli 800 valitusta Vasili Mkalavišvilin  ryhmän toimien vuoksi. Pyysimme apua viranomaisilta ja ihmisoikeusjärjestöiltä. Jehovan todistajien päätoimisto järjesti laajan tiedotuskampanjan. Mikään ei kuitenkaan saanut hyökkäyksiä loppumaan.” *