Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla Jumalan ystäväksi

Kertonut Olavi J. Mattila

”Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että voisit saada täsmällistä tietoa Luojasta?” Tuo erään Jehovan todistajan esittämä kysymys pysäytti minut. Olin yli 80-vuotias ja olin elämäni varrella tutustunut moniin huomattaviin henkilöihin poliittisia johtajia myöten. Voisinko tosiaan vielä oppia tuntemaan Jumalan ja tulla hänen ystäväkseen?

SYNNYIN Hyvinkäällä lokakuussa 1918. Aloin jo pikkupoikana tehdä maataloustöitä. Meillä oli karjaa, hevosia, kanoja ja hanhia. Minut kasvatettiin pitämään ahkeraa työntekoa kunnia-asiana.

Vanhempani kannustivat minua hankkimaan koulutusta, ja niinpä lähdin opiskelemaan. Harrastin myös aktiivisesti urheilua ja tutustuin Suomen urheiluliiton silloiseen puheenjohtajaan Urho Kekkoseen. Enpä osannut arvata, että hänestä tulisi myöhemmin pääministeri ja vieläpä presidentti ja että hän toimisi noissa tehtävissä yhteensä kolmisenkymmentä vuotta. Vielä vähemmän osasin aavistaa, millainen vaikutus hänellä olisi minun elämääni.

Huomattavia tehtäviä

Vuonna 1939 syttyi Suomen ja Neuvostoliiton välille sota. Minut värvättiin sotapalvelukseen marraskuussa. Olin aluksi kouluttajana reservissä ja myöhemmin konekiväärijoukkueen johtajana rintamalla. Taistellessamme kesällä 1941 Viipurin liepeillä haavoituin kranaatin sirpaleista ja jouduin sairaalaan. Vammojeni vuoksi minua ei enää lähetetty rintamalle.

Syyskuussa 1944 vapauduin armeijasta ja palasin opiskelemaan. Jatkoin samalla urheiluharrastuksiani. Voitin kolme Suomen mestaruutta: kerran aitajuoksussa ja kahdesti pikaviestissä. Aikanaan suoritin yliopistossa sekä tekniikan että kauppatieteiden loppututkinnot.

Tällä välin Urho Kekkosesta oli tullut merkittävä hahmo Suomen politiikassa. Vuonna 1952, ollessaan pääministerinä, hän pyysi minua lähtemään kaupalliseksi neuvokseksi Kiinaan. Tapasin monia hallituksen edustajia, muun muassa Kiinan silloisen johtajan Mao Tse-tungin. Tärkein uusi tuttavuus oli kuitenkin muuan miellyttävä nuori nainen, Annikki, joka oli ulkoministeriön palveluksessa. Avioiduimme marraskuussa 1956.

Seuraavana vuonna sain siirron Suomen suurlähetystöön Argentiinaan. Siellä asuessamme meille syntyi kaksi poikaa. Tammikuussa 1960 palasimme Suomeen, ja pian sen jälkeen meille syntyi tyttö.

 Hallinnon ylimmillä portailla

En ole koskaan ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, mutta marraskuussa vuonna 1963 presidentti Kekkonen kutsui minut hallitukseen ulkomaankauppaministeriksi. Seuraavina 12 vuotena palvelin kuudessa eri hallituksessa, kahdesti ulkoasiainministerinä. Uskoin tuohon aikaan vakaasti, että ihmiset saisivat maailman ongelmat ratkaistua. Näin kuitenkin myös, kuinka vallanhaluinen ihminen voi olla. Sain omin silmin havaita, miten epäluuloisuus ja kateus voivat jarruttaa asioiden hoitoa. (Saarnaaja 8:9.)

Sain toisaalta huomata, että monet yrittivät vilpittömästi parantaa asioita. Mutta viime kädessä sellaistenkaan johtajien, joilla on hyvät aikeet, ei ole helppo saavuttaa tavoitteitaan.

Kesällä 1975 Helsingissä järjestettiin Euroopan turvallisuuskokous (Etyk), jossa oli mukana 35 valtion johtomiehet. Olin itse tuolloin ulkoasiainministeri ja Kekkosen läheinen neuvonantaja. Vastasin tilaisuuden organisoinnista ja tapasin läsnä olleiden maiden edustajat.

Noiden päivien aikana tarvitsimme kaikki diplomaattiset kykymme. Toisinaan pelkästään jokaista tyydyttävän istumajärjestyksen sopiminen oli kovan työn takana. Minusta kuitenkin tuntui, että tuo konferenssi ja sen seurantakokoukset edistivät ihmisoikeuksia ja suurvaltojen välistä liennytystä.

Tiedostan hengellisen tarpeeni

Jäin vuonna 1983 eläkkeelle, ja muutimme Ranskaan, missä tyttäremme asui. Marraskuussa vuonna 1994 saimme surullisia uutisia: Annikilla todettiin rintasyöpä. Samoihin aikoihin erehdyin lähtemään mukaan sijoitushankkeisiin, jotka osoittautuivat huijaukseksi. Olin koko elämäni pyrkinyt elämään moitteettomasti, mutta nyt maineeni koki pahan kolauksen.

Olin silloin tällöin elämäni varrella tavannut Jehovan todistajia. Arvostin heidän käyntejään ja otin heiltä lehtiä, mutta olin kovin kiireinen eikä hengellisille asioille liiennyt aikaa. 2000-luvulle tultaessa tilanne oli kuitenkin muuttunut, sillä hoidin syöpää sairastavaa Annikkia kotona. Eräänä syyskuisena päivänä vuonna 2002 muuan Jehovan todistaja kävi luonamme ja esitti kirjoituksen alussa mainitun kysymyksen. Jäin miettimään, olisiko todella mahdollista oppia totuus Jumalasta ja voisiko hänen ystäväkseen tulla. Kaivoin esiin Raamattuni, joka oli päässyt pahoin pölyttymään, ja aloin  käydä keskusteluja todistajien kanssa melko säännöllisesti.

Kesäkuussa 2004 rakas vaimoni kuoli, ja jäin yksin. Lapset olivat tietenkin tukenani, mutten voinut olla pohtimatta, mitä meille tapahtuu, kun kuolemme. Kysyin asiaa kahdelta papilta. Vastaus kuului: ”Niin, nämä ovat niitä vaikeita kysymyksiä.” Se ei tyydyttänyt minua, ja tiedostin entistä selvemmin hengellisen tarpeeni.

Jatkoin Raamatun tutkimista Jehovan todistajien kanssa, ja vähitellen sain yhä enemmän kaipaamaani täsmällistä tietoa. Raamattu opettaa esimerkiksi, että kuolema on unenkaltainen tiedottomuuden tila ja että kuolleilla on toivo elää uudelleen maan päällä (Johannes 11:25). Tämä antoi toivoa ja lohdutti suuresti.

Luin Raamatun läpi itsekseni. Yksi raamatunkohta, joka jäi mieleeni, oli Miikan 6:8: ”Mitä muuta Jehova vaatii sinulta takaisin kuin että noudatat oikeutta ja rakastat huomaavaisuutta ja olet vaatimaton vaeltaessasi Jumalasi kanssa?” Minua viehätti tuon elämänohjeen viisaus ja yksinkertaisuus. Siitä ilmenee myös, kuinka rakastava ja oikeudenmukainen persoona Jehova Jumala on.

Tulevaisuudentoivo

Sitä mukaa kuin sain tietoa Luojasta, uskoni ja luottamukseni häneen kasvoi. Tunsin, että minusta oli tulossa hänen ystävänsä! Minuun teki vaikutuksen se, mitä hän sanoo Jesajan 55:11:ssä: ”Sellaiseksi osoittautuu sanani, joka suustani lähtee. Se ei palaa luokseni tyhjin toimin vaan on tekevä sen, mihin olen mieltynyt, ja menestyvä siinä, mitä varten olen lähettänyt sen.” Jumala on tosiaan lunastanut kaikki lupauksensa tähän saakka, ja niin käy vastakin. Hän toteuttaa sen, missä ihmishallitukset eivät lukuisista konferensseista huolimatta ole onnistuneet: ”Hän lopettaa sodat maan ääreen saakka.” (Psalmit 46:9.)

Olen hyötynyt suuresti Jehovan todistajien kokouksista. Niissä olen saanut omakohtaisesti nähdä aidon kristillisen rakkauden, joka on Jeesuksen seuraajien tuntomerkki (Johannes 13:35). Se ylittää kansalliset rajat, eikä politiikassa tai liikemaailmassa voi kokea mitään vastaavaa.

Suurin etuoikeus

Olen nyt yli 90-vuotias, ja se, että saan palvella Jehovaa, on suurin etuoikeus, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hengellinen tyhjiöni on täytetty. Olen saanut oppia, mikä on elämän tarkoitus ja totuus Jumalasta.

Olen myös iloinen siitä, että voin vielä tässä iässä osallistua varsin aktiivisesti kristilliseen toimintaan. Vaikka olen vuosien varrella tavannut monia suurmiehiä ja ollut vastuullisissa tehtävissä, mikään ei vedä vertoja sille, että saa tuntea Jumalan ja olla hänen ystävänsä. Olen tästä hänelle erittäin kiitollinen, ja haluan ylistää häntä sen johdosta, että minullekin on avautunut mahdollisuus olla hänen ”työtoverinsa” (1. Korinttilaisille 3:9). Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla Luojan, Jehova Jumalan, ystäväksi!

[Kuva s. 25]

Presidentti Kekkosen ja Yhdysvaltain presidentin Gerald Fordin kanssa Ety-konferenssin aikaan vuonna 1975

[Kuva s. 25]

Presidentti Kekkosen ja Neuvostoliiton johtajan Leonid Brežnevin kanssa

[Kuva s. 26]

Osallistun aktiivisesti kristilliseen toimintaan.

[Kuvien lähdemerkinnät s. 25]

Alhaalla vasemmalla: Ensio Ilmonen/Lehtikuva; alhaalla oikealla: Esa Pyysalo/Lehtikuva