SYVÄLLÄ Keski-Afrikan tasavallan sademetsässä päiväntasaajan tuntumassa asuu eräs ainutlaatuinen luontokappale, jonka vain harvat ovat saaneet nähdä. Selvittyämme kahdentoista tunnin ajomatkasta vaikeakulkuisella tiellä saavuimme Dzanga-Ndokin kansallispuistoon. Tuo turmeltumaton luonnonsuojelualue sijaitsee maan lounaisosassa Kamerunin ja Kongon tasavallan välissä. Matkamme tarkoitus oli tavata läntinen tasankogorilla Makumba perheineen.

Oppaanamme toimiva nainen käski meidän pysyä yhdessä ja varoa norsuja, koska patikoisimme poluilla, joita ne kulkivat päivittäisillä ruoanhakumatkoillaan. Saisimme kuitenkin olla varuillamme muidenkin eläinten suhteen. Opas sanoi: ”Jos gorilla hyökkää, pysykää liikkumattomina ja katsokaa maahan. Se ei vahingoita teitä; se vain pitää kovaa ääntä. Älkää katsoko sitä silmiin. Itse olen huomannut parhaaksi sulkea silmät.”

Meitä ja opastamme johdatti jäljittäjä, joka kuuluu akojen heimoon. *  Tämä taitava jäljittäjä voi löytää vaikeimminkin tavoitettavia eläimiä jopa aivan pienten merkkien, tuoksujen ja äänien avulla. Ympärillä parveilevat hyönteiset kiusasivat meitä, kun yritimme pysytellä jäljittäjän perässä tämän harppoessa vaivattomasti tiheän kasvillisuuden läpi.

Pian jäljittäjä johdatti meidät koskemattomaan metsään, johon harva länsimaalainen on jalallaan astunut. Sitten hän pysähtyi äkisti ja osoitti suurta aluetta polkumme vieressä. Pensaat olivat rusentuneita ja ruoho tallaantunutta nuorten gorillojen leikkien jäljiltä. Katkenneet, lehdettömät oksat kielivät gorillojen nauttineen pientä välipalaa. Jännitys tiivistyi jatkaessamme matkaa.

Kolmisen kilometriä kuljettuamme jäljittäjä hidasti vauhtia. Hän alkoi naksuttaa kieltään, jotteivät gorillat säikähtäisi. Pian kuulimme syviä murahduksia, joita säestivät katkeilevien oksien paukahdukset. Oppaamme viittilöi meitä etenemään varovasti. Hän painoi sormen huulilleen, jotta osaisimme olla hiirenhiljaa. Hän kehotti meitä kyyristymään ja osoitti puiden läpi. Noin kahdeksan metrin päässä oli Makumba!

Äänien täyttämä metsä oli vaiennut, ja kuulimme ainoastaan omat sydämenlyöntimme. Osasimme ajatella vain sitä, hyökkäisikö Makumba. Se käänsi kasvonsa meitä kohti, ja mittailtuaan meitä hetken katseellaan se toivotti meidät tervetulleeksi haukotuksella. Turha kai sanoakaan, että olimme huojentuneita!

Akan kielessä nimi Makumba merkitsee ’nopeaa’, mutta tapaamisemme aikana Makumba nautti aamuateriaansa kaikessa rauhassa. Lähistöllä kaksi pikkugorillaa paini ja kutitteli toisiaan. Kymmenkuinen gorillanpoikanen Sopo, jonka silmät olivat suuret kuin teevadit, leikki äitinsä Mopambin lähellä. Äiti veti hellästi poikasensa takaisin aina kun tämän rajaton uteliaisuus vei sen liian kauas. Muut perheenjäsenet repivät oksista lehtiä ja kuorta tai telmivät keskenään. Ne vilkaisivat meitä, mutta menettivät sitten kiinnostuksensa ja jatkoivat puuhiaan.

Tunnin kuluttua aikamme oli lopussa. Makumba tuntui ajattelevan samoin, koska se nousi murahtaen jykevien käsivarsiensa varaan ja katosi metsään. Muutamassa sekunnissa koko perhe oli hävinnyt näkyvistä. Vaikka saimme viettää vain lyhyen hetken näiden suurenmoisten luomusten kanssa, tuo kokemus säilyy mielessämme vuosikaudet.