Elämäkerta

Olemme muistaneet Luojaamme nuoruudesta lähtien

KERTONUT DAVID Z. HIBSHMAN

”Jos olen tullut tieni päähän, toivon todella, että olen ollut uskollinen Jehovalle. Pyydän häntä pitämään huolta Davidistani. Kiitos hänestä, Jehova, ja avioliitostamme. Niin ihana, niin onnellinen!”

VOIT kuvitella, miltä minusta tuntui, kun näin tämän vaimoni päiväkirjassa olevan viimeisen merkinnän haudattuani hänet maaliskuussa 1992. Vain viisi kuukautta aiemmin olimme juhlineet Helenin kokoaikaisen palveluksen 60. vuosipäivää.

Muistan selvästi sen päivän vuonna 1931, kun Helen ja minä istuimme vierekkäin Columbuksen konventissa Ohiossa Yhdysvalloissa. Helen ei ollut vielä ihan neljäätoista, mutta hän piti tuota tapahtumaa jopa suuremmassa arvossa kuin minä. Hänen palvelusintonsa kävi pian ilmi, kun hän ja hänen leskeksi jäänyt äitinsä ryhtyivät tienraivaajiksi, joiksi Jehovan todistajien kokoaikaisia evankelistoja sanotaan. He luopuivat mukavasta kodistaan voidakseen saarnata maaseudulla Yhdysvaltojen eteläosissa.

Kristillinen perintöni

Vuonna 1910 vanhempani muuttivat kahden pienen lapsensa kanssa Pennsylvanian osavaltion itäosasta sen länsiosaan Grove Cityyn. Siellä he maksoivat käsirahan vaatimattomasta talosta ja heistä tuli reformoidun kirkon aktiivisia jäseniä. Kohta sen jälkeen heidän luonaan kävi William Evans -niminen raamatuntutkija, jota nimitystä Jehovan todistajista silloin käytettiin. Isä oli vasta siinä kahdenkymmenenviiden ja äiti viisi vuotta nuorempi. He kuuntelivat tätä ystävällistä walesilaista ja kutsuivat hänet aterialle. Pian he omaksuivat ne Raamatun totuudet, joista he saivat tietoa.

 Jotta perhe olisi voinut olla lähempänä seurakuntaa, isä järjesti niin, että he muuttivat noin 40 kilometrin päähän Sharon-nimiseen kaupunkiin. Joitakin kuukausia myöhemmin, vuonna 1911 tai 1912, isä ja äiti kastettiin. Kastepuheen piti Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell. Minä synnyin 4. joulukuuta 1916, kun vanhemmillani oli jo neljä lasta. Syntymäni jälkeen ilmoitettiin: ”Uusi veli, jota rakastaa.” Siitä syystä sain nimen David, joka merkitsee ’rakastettua’.

Olin neljän viikon vanha, kun minut vietiin ensimmäistä kertaa konventtiin. Noihin aikoihin isä ja isoveljeni kävelivät seurakunnankokouksiin monen kilometrin matkan ja äiti vei siskoni ja minut raitiovaunulla. Kokoukset koostuivat aamu- ja iltapäiväohjelmasta. Kotona keskustelu pyöri usein Vartiotornin ja Kultaisen Ajan (Herätkää!-lehden aiempi nimi) kirjoitusten ympärillä.

Hienoista esimerkeistä koitunut hyöty

Seurakunnassamme kävi monia saarnaajaveljiä, joiksi matkustavia puhujia tuolloin sanottiin. Yleensä he viipyivät luonamme päivän tai pari. Yksi erityisen hyvin mieleen jäänyt puhuja oli Walter J. Thorn, joka oli muistanut Suurta Luojaansa ’nuoren miehuutensa päivinä’ (Saarnaaja 12:1). Poikaiässä olin isän mukana esittämässä ”Kuvanäytös Luomista”, ihmiskunnan historiasta kertovaa neliosaista kuvaesitystä, jossa oli mukana myös ääni.

Veli Evansilla ja hänen vaimollaan Miriamilla ei ollut lapsia, mutta heistä tuli meidän perheemme hengellisiä vanhempia ja isovanhempia. William sanoi isää aina ”pojaksi”, ja hän ja Miriam juurruttivat perheeseemme evankelioimishengen. Veli Evans oli 1900-luvun alussa tehnyt matkoja Walesiin opettaakseen Raamatun totuutta Swansean ympäristössä. Siellä hänet tunnettiin Amerikasta tulleena saarnaajana.

Vuonna 1928 veli Evans luopui työpaikastaan ja alkoi saarnata Länsi-Virginian vuorilla. Kaksi isoveljeäni, 21-vuotias Clarence ja 19-vuotias Carl, lähtivät hänen mukaansa. Me kaikki neljä poikaa vietimme monta vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Itse asiassa jokainen meistä palveli nuoruudessaan Jehovan todistajien matkavalvojana. Vähän aikaa sitten äidin nuorin sisko Mary, joka on nyt reilusti yli 90-vuotias, kirjoitti minulle: ”Kuinka kiitollisia me kaikki olemmekaan siitä, että veli Evans osallistui innokkaasti sananpalvelukseen ja että hän kävi Grove Cityssä!” Myös Mary-täti on muistanut Luojaansa nuoruudestaan lähtien.

Konventeissa

Vain isä ja Clarence pääsivät lähtemään historialliseen Cedar Pointin konventtiin, joka pidettiin Ohiossa vuonna 1922. Vuonna 1924 meillä oli kuitenkin auto, ja koko perheemme oli mukana Ohiossa Columbuksessa järjestetyssä konventissa. Meidän lasten odotettiin käyttävän omia säästöjämme aterioiden maksamiseen tuon kahdeksanpäiväisen konventin ajan. Vanhempieni näkemyksen mukaan jokaisen perheenjäsenen piti oppia elättämään itsensä. Niinpä me kasvatimme kanoja ja jäniksiä ja hoidimme mehiläisiä, ja me pojat jaoimme kaikki sanomalehteä.

Kun vuonna 1927 tuli aika lähteä konventtiin Torontoon Kanadaan, meillä oli puolivuotias pikkuveli Paul. Minulle annettiin tehtäväksi jäädä kotiin hoitamaan Paulia naimisissa olevan tätini avustuksella, ja vanhempani menivät Torontoon toisten lasten kanssa. Sain palkkioksi kymmenen dollaria, joilla ostin itselleni  uuden puvun. Meitä opetettiin aina pukeutumaan kokouksiin hyvin ja pitämään huolta vaatteistamme.

Vuoden 1931 ikimuistoisen Columbuksen konventin aikaan Clarence ja Carl olivat jo naimisissa ja toimivat vaimojensa kanssa tienraivaajina. Kumpikin pariskunta asui itse tehdyssä asuntovaunussaan. Carl oli mennyt naimisiin Claire Houstonin kanssa, joka oli kotoisin Wheelingista Länsi-Virginian osavaltiosta, ja siitä syystä istuin konventissa Clairen pikkusiskon Helenin vieressä.

Kokoaikainen palvelus

Pääsin koulusta 15-vuotiaana vuonna 1932, ja seuraavana vuonna vein käytetyn auton veljelleni Clarencelle, joka toimi silloin tienraivaajana Etelä-Carolinassa. Anoin tienraivauspalvelukseen ja aloin työskennellä yhdessä Clarencen ja hänen vaimonsa kanssa. Helen oli silloin tienraivaajana Hopkinsvillessä Kentuckyn osavaltiossa, ja kirjoitin hänelle ensimmäistä kertaa. Vastauksessaan hän tiedusteli: ”Oletko sinä tienraivaaja?”

Kirjeessäni – jota Helen säilytti kuolemaansa saakka, lähes 60 vuoden ajan – vastasin: ”Olen ja toivon, että voin aina olla.” Tuossa kirjeessä kerroin Helenille kirjasen Valtakunta, maailman toivo levittämisestä saarnaamisalueeni papeille ja oikeusviranomaisille.

Vuonna 1933 isä teki minulle pyörien päällä olevan teltan eli noin kaksi ja puoli metriä pitkän ja kaksi metriä leveän perävaunun, johon oli pingotettu telttakangas ohuiden pystytankojen ympäri seiniksi ja jossa oli ikkuna sekä edessä että takana. Se toimi vaatimattomana asumuksenani neljän seuraavan tienraivausvuoden ajan.

Maaliskuussa 1934 Clarence ja Carl vaimoineen, Helen ja hänen äitinsä sekä Clarencen käly ja minä, me kahdeksan, suuntasimme länteen Kaliforniassa Los Angelesissa pidettävään konventtiin. Osa matkusti ja nukkui minun perävaunussani, minä nukuin autossa, ja loput vuokrasivat itselleen yösijan. Koska meillä oli ongelmia auton kanssa, saavuimme Los Angelesiin kuusipäiväisen konventin toisena päivänä. Tuolloin, 26. maaliskuuta, Helen ja minä saatoimme viimein vertauskuvata vesikasteella sen, että olimme vihkiytyneet Jehovalle.

Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Joseph F. Rutherford tapasi konventissa henkilökohtaisesti kaikki tienraivaajat. Hän kannusti meitä ja sanoi, että olimme urhoollisia Raamatun totuuden puolustajia. Tuolla kertaa tehtiin järjestelyjä taloudellisen avun antamiseksi tienraivaajille, jotta he voisivat jatkaa palvelustaan.

Valmennusta elämää varten

Kun palasimme Los Angelesin konventista, me kaikki kerroimme Valtakunnan hyvää uutista kokonaisten piirikuntien asukkaille Etelä-Carolinan, Virginian, Länsi-Virginian ja Kentuckyn osavaltioissa. Vuosia myöhemmin Helen kirjoitti tuosta ajasta: ”Ei ollut seurakuntaa, johon tukeutua, eikä ystäviä auttamassa, koska olimme todella muukalaisia vieraassa maassa. Mutta nyt tiedän, että minua valmennettiin. Minusta oli tulossa rikas.”

Hän kysyi: ”Mihin nuori tyttö käyttää aikaansa ollessaan poissa ystävien luota ja juuriltaan? Ei se niin kamalaa ollut. En muista, että olisin ikinä ollut ikävystynyt. Luin paljon. Emme koskaan jääneet jälkeen raamatullisen kirjallisuuden lukemisessa ja tutkimisessa. Pysyin lähellä äitiäni ja opin hoitamaan raha-asioitamme, tekemään ostokset, vaihtamaan  renkaita, laittamaan ruokaa, ompelemaan ja saarnaamaan. En harmittele mitään ja tekisin mielihyvin kaiken uudelleen.”

Helen ja hänen äitinsä tyytyivät elämään noina vuosina pienessä asuntovaunussa, vaikka hänen äitinsä omisti mukavan kodin. Vuoden 1937 Columbuksen konventin jälkeen Helenin äidin terveys heikkeni, ja hän joutui sairaalaan. Hän kuoli määräalueellaan Philippissä Länsi-Virginiassa marraskuussa 1937.

Avioliitto ja palvelus yhdessä

Helen ja minut vihittiin 10. kesäkuuta 1938 yksinkertaisessa tilaisuudessa, joka pidettiin Helenin syntymäkodissa Elm Grovessa Länsi-Virginiassa lähellä Wheelingia. Vihkipuheen piti rakas veljemme Evans, joka oli opettanut totuuden perheelleni vuosia ennen syntymääni. Häiden jälkeen Helen ja minä aioimme mennä takaisin tienraivaajiksi Kentuckyn itäosaan, mutta suureksi yllätykseksemme meidät kutsuttiin aluetyöhön. Tässä työssä vierailimme ryhmissä Kentuckyn länsiosissa ja osassa Tennesseetä auttaaksemme niihin kuuluvia todistajia sananpalveluksessa. Silloin niissä paikoissa, joissa kävimme, oli yhteensä vain noin 75 Valtakunnan julistajaa.

Noihin aikoihin kansallismielisyys vääristi monien ajattelua, ja odotin joutuvani pian vankilaan kristillisen puolueettomuuteni takia (Jesaja 2:4). Koska olin kuitenkin ollut aktiivisesti mukana saarnaamistoiminnassa, kutsuntalautakunta luokitteli minut niin, että saatoin jatkaa kokoaikaista palvelusta.

Kun aloitimme matkapalveluksen, lähes kaikki mainitsivat jotakin nuoresta iästämme. Kentuckyssa Hopkinsvillessä eräs kristitty sisar tervehti Heleniä kunnon rutistuksella ja kysyi: ”Muistatko minut?” Helen oli todistanut hänelle vuonna 1933 hänen miehensä pitämässä kyläkaupassa. Hän oli pyhäkoulun opettaja, mutta luettuaan Helenin jättämän kirjan hän pyysi luokan edessä anteeksi, että oli opettanut heille epäraamatullisia opetuksia. Kun hän oli eronnut kirkosta, hän alkoi julistaa Raamatun totuuksia paikkakunnallaan. Helen ja minä palvelimme Kentuckyn länsiosissa kolme vuotta, ja tuo sisar ja hänen miehensä pitivät kotinsa avoinna meille.

Tuohon aikaan meillä oli pieniä paikallisia konventteja, ja A. H. Macmillan palveli yhdessä niistä. Hän oli yöpynyt Helenin vanhempien luona, kun Helen oli pieni, joten konventin aikana hän päätti yöpyä meidän luonamme viisimetrisessä asuntovaunussamme, jossa meillä oli yksi ylimääräinen vuode. Hänkin oli muistanut Suurta Luojaansa nuoren miehuutensa päivinä vihittyään elämänsä Jehovalle vuonna 1900, jolloin hän oli 23-vuotias.

Marraskuussa 1941 matkustavien veljien työ keskeytettiin väliaikaisesti, ja minut lähetettiin tienraivaajaksi Kentuckyyn Hazardiin. Työskentelimme jälleen kerran veljeni Carlin ja hänen vaimonsa Clairen kanssa. Siellä joukkoomme liittyi myös Helenin veljenpoika Joseph Houston, joka hänkin aloitti tienraivauksen. Hän jatkoi kokoaikaisessa palveluksessa lähes 50 vuotta, kunnes hän kuoli yllättäen sydänkohtaukseen vuonna 1992 palvellessaan uskollisesti Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.

Vuonna 1943 meidät määrättiin Rockvilleen Connecticutin osavaltioon. Se oli Helenille ja minulle kuin eri maailma, koska olimme tottuneet saarnaamaan etelässä. Helen johti Rockvillessä tavallisesti yli 20:tä raamatuntutkistelua viikoittain. Aikanaan vuokrasimme vaatimattoman huoneen valtakunnansaliksi ja pienen seurakunnan ydin järjestettiin toimintaan.

Palvellessamme Rockvillessä meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin viidennelle kurssille South Lansingiin New Yorkin osavaltioon. Iloksemme saimme tietää, että samalla kurssilla olisivat myös Aubrey ja Bertha Bivens, joihin olimme ystävystyneet tienraivausaikoinamme Kentuckyssa.

Koulu ja uusi tehtävämääräyksemme

Vaikka olimme edelleen melko nuoria, useimmat kurssitoverimme olivat vieläkin nuorempia. He muistivat Suurta Luojaansa nuoruudessaan. Päättäjäisemme olivat heinäkuussa 1945, juuri kun toinen maailmansota läheni loppuaan. Odottaessamme määräystä  lähetysalueellemme toimimme Flatbushin seurakunnan yhteydessä Brooklynissa New Yorkissa. Viimein 21. lokakuuta 1946 lensimme Bivensien ja neljän muun kurssitoverimme kanssa uuteen kotiimme Guatemalan pääkaupunkiin Guatemalaan. Silloin koko tuossa Keski-Amerikan maassa oli alle 50 Jehovan todistajaa.

Huhtikuussa 1949 joitakuita meistä lähetystyöntekijöistä siirrettiin Quetzaltenangoon, maan toiseksi suurimpaan ja toiseksi tärkeimpään kaupunkiin. Se sijaitsee yli 2300 metrin korkeudessa meren pinnan yläpuolella, ja vuoristoilma on puhdasta ja raikasta. Helen kiteytti, millaista toimintamme siellä oli: ”Saimme saarnata kymmenissä kaupungeissa ja kylissä. Nousimme ylös suunnilleen aamuneljältä ja menimme bussilla (jossa oli usein rullattava pressu ikkunoiden tilalla) johonkin kaukana olevaan kaupunkiin. Saarnasimme siellä kahdeksisen tuntia, ennen kuin palasimme kotiin illalla.” Nykyään monissa näistä paikoista on seurakuntia; Quetzaltenangossa niitä on kuusi.

Pian Guatemalan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, Karibianmeren rannalla olevaan Puerto Barriokseen, kaivattiin lähetystyöntekijöitä. Sinne siirrettyjen joukossa olivat myös rakkaat toverimme Bivensit, joiden kanssa olimme palvelleet Guatemalassa viisi vuotta. Eroaminen oli tuskallista, ja se jätti aukon elämäämme. Kun sitten vain Helen ja minä olimme jäljellä lähetyskodissa, muutimme pieneen asuntoon. Vuonna 1955 otimme vastaan uuden tehtävämääräyksen trooppisempaan Mazatenangon kaupunkiin. Nuorin veljeni Paul ja hänen vaimonsa Dolores, jotka valmistuivat Gileadista vuonna 1953, olivat palvelleet siellä vähän aikaa ennen kuin me saavuimme.

Vuonna 1958 Guatemalassa oli yli 700 todistajaa, 20 seurakuntaa ja kolme kierrosta. Helen ja minä toimimme jälleen matkatyössä ja vierailimme pienissä todistajaryhmissä ja useissa seurakunnissa, myös Quetzaltenangon seurakunnassa. Sitten elokuussa 1959 meidät kutsuttiin takaisin pääkaupunkiin Guatemalaan, missä asuimme haaratoimistossa. Minulle annettiin tehtävä haaratoimistossa, mutta Helen jatkoi lähetystyössä vielä 16 vuotta. Sen jälkeen hänkin alkoi työskennellä haaratoimistossa.

Lisää siunauksia

Vuosia sitten minä näytin aina olevan nuorin niistä, jotka toimivat Jehovan palveluksessa. Nyt olen usein kaikista vanhin, niin kuin silloin, kun olin vuonna 1996 haaratoimistokomiteoiden jäsenille tarkoitetussa koulussa Pattersonissa New Yorkissa. Aivan niin kuin minä sain nuoruudessani paljon apua vanhemmilta ystäviltä, minulla on ollut viime vuosikymmeninä ilo auttaa monia nuoria, jotka haluavat muistaa Luojaansa nuoruudessaan.

Jehova jakelee edelleenkin runsaasti siunauksia kansalleen täällä Guatemalassa. Vuonna 1999 pääkaupungissa oli yli 60 seurakuntaa, ja pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä on vielä paljon lisää seurakuntia ja tuhansia Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistajia. Valtakunnan julistajien määrä on kasvanut niistä alle 50:stä, jotka olivat täällä, kun me saavuimme noin 53 vuotta sitten, reilusti yli 19000:een!

Paljon mistä olla kiitollinen

Kenenkään elämä ei ole ongelmatonta, mutta voimme aina ’heittää taakkamme Jehovalle’ (Psalmit 55:22). Usein hän auttaa meitä rakastavien tovereiden tuen välityksellä. Esimerkiksi muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Helen antoi minulle pienen kehystetyn laatan, johon oli kirjoitettu Heprealaiskirjeen 6:10:n sanat: ”Jumala ei ole epäoikeudenmukainen, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet Häntä itseään kohtaan,  kun olette palvelleet Hänen kansaansa ja edelleen palvelette.” (Weymouth.)

Viestissä, jonka hän antoi sen mukana, luki: ”Kultaseni, en pysty antamaan sinulle kovin paljon muuta kuin KAIKEN RAKKAUTENI – – Tämä raamatunkohta on niin sopiva sinulle, ja pyydän sinua laittamaan sen kirjoituspöydällesi, en siksi, että minä annoin sen sinulle, vaan siksi, että se pitää paikkansa sinusta palveltuasi monet vuodet.” Tänäkin päivänä tuo laatta on toimistoni kirjoituspöydällä Guatemalan haaratoimistossa.

Olen palvellut Jehovaa nuoruudestani lähtien, ja nyt vanhoilla päivilläni kiitän Jehovaa hyvästä terveydestäni, jonka ansiosta kykenen hoitamaan minulle annettuja tehtäviä. Kun luen säännöllisesti Raamattua, löydän usein kohtia, jotka rakas Helenini olisi varmaankin alleviivannut Raamatustaan. Tämä tuli mieleeni, kun luin psalmin 48:14: ”Tämä Jumala on meidän Jumalamme ajan hämärään asti, niin, ikuisesti. Hän opastaa meitä kuolemaan asti.”

Minulla on ilo kertoa toisille tulevasta ylösnousemuspäivästä, jonka aikana kaikkien entisten kansakuntien ihmiset ottavat rakkaitaan vastaan kuolemasta uuteen maailmaan. Millainen odote! Voi sitä ilonkyynelten määrää, joka tulee silloin virtaamaan muistaessamme, että Jehova on totisesti Jumala, ”joka lohduttaa alas painettuja” (2. Korinttilaisille 7:6).

[Kuva s. 25]

Myötäpäivään ylhäältä vasemmalta: äiti, isä, Eva-täti ja veljeni Carl ja Clarence vuonna 1910

[Kuvat s. 26]

Helenin kanssa vuosina 1947 ja 1992